Ohhoh! Onpa vuosi kulunut nopeasti. Välissä on ollut kevät, kesä ja pimeä syksy. Talvesta ei voi puhuakaan. Taaksepäin katsottuna aika on lentänyt, vaikka sitä eläessä ei siltä todellakaan tuntunut! Vuoden vaihteeseen liittyen pysähdyin miettimään kulunutta vuotta, kahta. Bloggailuni aloittamisesta on kulunut liki 1½ vuotta ja silloin kun uskaltauduin listautumaan blogilistalle oli meitä 'adoptiobloggaajia' 18 – nyt 28 mukaan lukien tämä. Ihanaa, että määrämme on lisääntynyt, olemme eri vaiheissa, erilaisin/samanlaisin miettein. Täältä löytyy vertaistukea jos mistä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Adoptioprosessimme alkua en viitsi edes miettiä, siitä on jo nii-in kauan. Uskomattomalta tuntuukin, että me olemme edelleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Ajoittain minusta tuntuu, että olen menettänyt uskoni onnelliseen loppuun. Parhaalle ystävälleni uskalsin sanoa tämän ääneen ja hän totesi lakonisesti, että ette kai te tässä vaiheessa aio heittää lusikkaa nurkkaan? Häneltäkin taisivat loppua sanat. En ihmettele. En enää ihmettele vihan tunnettakaan. Jostain kuulin, että viha on sisään kääntynyttä pelkoa. Pelkoa siitä, että me emme saa lasta: Jäämme lapsettomiksi. Tässä pelon tunteessa käännyin, pakko kai se on tunnustaa, 'ennustajan' puoleen. En esittänyt suoria kysymyksiä tai toiveita mutta vastaus havahdutti: "Jos todella haluat". Haluan. Kyllä. Ihan oikeasti. Muutaman päivän kuluttua huomasin taas ajattelevani iloisemmin ja luottavaisemmin. Meistä tulee vielä lapsiperhe.

Näissä mietteissä uusi iloisempi look. Valoa kohti mennään J

Hyvää loppuvuotta kaikille!

Ps. Tätä kirjoittaessani kone kaatui 7 kertaa…. GRRRR

Tule lapseni jo kotiin. Tule ja kasvata minusta kärsivällisempi.