Miten voi taas olla alakulo ja epätoivo valloillaan?!

Kesällä suunnittelin miten syksyn tullen alan sisustamaan uudelleen sitä huonetta, joka tähän saakka on palvellut vierashuoneena. Sitä, joka odottaa asukkiaan. Nyt olen pyyhkinyt moiset suunnitelmat mielestä, sulkenut huoneen oven tiiviisti ja yrittänyt unohtaa koko tilan olemassaolon. Ehkä joskus. Ehkä ei koskaan.

Raskaimmalta tänä syksynä on tuntunut ystävien ja sukulaisten odotus. Kun tapaamme, olisi kiva vaihtaa kuulumisia, mennä leffaan tai syömään ja unohtaa asia nimeltä Hegulin ja miehen adoptio-odotus. En jaksaisi vastata hyvää tarkoittaviin kysymyksiin, pohtia sitä, miten tämä voi kestää niin kauan ja seurata ilmeen vaihtumista hämmästyneestä tyrmistyneeksi heidän kuullessa, että meidän odotuksemme on kestänyt paljon paljon pidempään kuin mitä asia heidän tiedossaan on ollut. Toki ymmärrän, että tämä on heidän tapansa käsitellä prosessiamme ja jakaa sitä kanssamme. En silti jaksaisi. En varsinkaan silloin kun itselle sattuu huono tai vielä pahempi päivä. En. En myöskään silloin, kun äitini on jollekin ystävättärelleen kertonut kuulumisiamme ja sitten olemme sattumalta samaan aikaan sunnuntaina iltapäiväkahvilla tämän minulle täysin tuntemattoman ystävättären kanssa. Kuinka ollakaan, keskustelu suuntautuu tietyille urille, onhan hän kiinnostunut asiasta nimeltä adoptio. Eikä jätä kertomatta sitä, miten suurina hyväntekijöinä hän meitä pitää, tulemmehan antamaan ventovieraalle lapselle kodin! En jaksaisi aina olla adoption puolestapuhuja ja selvittää asioita juurta jaksain. Tähän astisen kokemuksen perusteella luulen, että sitä tulemme mieheni kanssa kuitenkin loppuelämämme olemaan. Toivoisin niin, että lapsemme määriteltäisiin sen perusteella kuka hän on, ei adoptoituna.   

Kun nyt ajattelen taaksepäin, olen kiitollinen kesän seesteisestä jaksosta. Sitä tarvittiin, että jaksan tämän pimeän syksyn. Ja talven.