Tänään ollessani ruokaostoksilla valitsin omenoita. Pudotin vahingossa yhden ja olin nostamassa sitä ylös. Nostin käsivarrellani ollutta koria etten satuta sillä pienen päätä ja paikallani käännyin ympäri.

Milloin sinä sinne selkäni taakse...?

Sanat olivat huulillani, olin juuri sanomaisillani ne ääneen kun huomasin, ettei jaloissani pyörinytkään pientä lasta. Ei edes omenaa. Töytäisy, jonka jaloissani olin tuntenut pudottaessani omenan, oli kuviteltu. Voi sitä pettymystä! Miten niin paljon tunnetta voi sisältyä niin pieneen, kuviteltuun, hipaisuun?