Almanakka oli kommenttilaatikkoon jättänyt viestin, että hän mielellään lukisi lisää "synnytyksestäni". Mielenkiintoinen sanavalinta, joka laittoi minut ajattelemaan. Taisin jo edellisessä postauksessani mainita, että tarkkoja yksityiskohtia en halua kertoa, haluan säilyttää oman ja perheeni tuntemattomina.

Koko adoptioprosessin ajan odotin tietoa tulevasta lapsestamme ja yritimme miehen kanssa siihen valmistautua parhaalla mahdollisella tavalla. Hankimme joitakin nuttuja ja muuta pientä valmiiksi pientä varten. Mietimme miten parisuhteemme muuttuu ja miten vähän omaa aikaa sitten jää. Miten hoitaisimme yösyötöt, minkälaisia vanhempina tulisimme olemaan, mitä antaisimme nimeksi ja niin edelleen. Kerta toisensa jälkeen kävimme näitä samoja asioita läpi. Ihan väsymiseen asti. Joskus saimme aikaiseksi riidan mutta yleensä jaksoimme tukea toisiamme. Ja toki mietimme pientä, miten ihana hän sitten onkaan. Ja miten toivottu ja odotettu. Mietimme miten meille soitetaan, missä mahdamme silloin olla ja mitä tekemässä. Ja miltä sitten tuntuu. Olimme mielestäni lähes täydellisesti valmistautuneita. 

Eräänä päivänä tieto lapsesta meidät tavoitti, virka-aikana, joten olimme molemmat tietenkin töissä. Uutista oli lähes mahdoton sulattaa - voiko tämä olla totta? Loppupäivä meni ihan sekavassa olotilassa. Tai ei nyt ihan, tapasimme sossun, joka kertoi meille pienokaisestamme ja sitten pääsimme häntä katsomaan. Olimme molemmat ihan 'myytyjä'. Miten suloinen poika meillä onkaan! Sinä päivänä minusta tuli yllättäen äiti. Ja miten täydellisen valmistautumaton olin. Ja mikä hässäkkä alkoi! Tuhat ja yksi asiaa ostettava, pyykkiä pestävä ja laitettava kaikki valmiiksi poikaa varten.

Adoptiolapsi syntyy yllättäen. Odotusaikana ei mitenkään voi tietää onko laskettu aika edes lähellä. Eletäänkö silloin kesää vai talvea vai jotain siltä väliltä. Toisaalta olo on kuin 40+ raskausviikoilla: Tulisi jo - eikä kuitenkaan tule. Eikä ole tietoa, mitä tuleman pitää. Yhtäkkiä elämä vain täydellisesti muuttuu ihanalla tavalla eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen. Työasioista, harrastuksista, televisio-ohjelmista ja muista riennoista tulee toissijaisia, tärkeintä on pieni tuhiseva nyytti, joka pyörittää meitä. Me käymme katsomassa kun hän nukkuu, varmistamassa, että hän on tallessa ja hengittää. Me syötämme häntä vuorotellen, pohdimme kumman vuoro on vaihtaa vaippaa ja kilpailemme siitä, kumpi SAA häntä hoitaa.  Ihastelen miestä, miten hellä ja hyvä isä hän onkaan! Mikä onnentyttö olenkaan; ihana mies ja potra poika. Voiko sitä enempää itselleen toivoa?

Ai niin, kätilönä toimi sossumme.