Monenlaisia adoptio-odotukseen liittyviä tunteita olen kirjannut muistiin. Pettymystäkin, mutta en muista, että olenko vihaa tullut maininneeksi. Viime päivinä nimittäin viha on saanut minusta vallan. Olen vihainen sossulle, maailmalle, kaikelle. Vain itseni (yllättäen!) ja miehen olen jättänyt ulkopuolelle. Tunnen oloni niin petetyksi, että se kääntyy vihaksi eikä suruksi. Ja se tuntuu aika kauhealta.

Olen NIIN pettynyt siihen, ettei meillä vieläkään ole lasta. Että me vieläkin odotamme. Järki kyllä sanoo, että näitä asioita on mahdoton ennustaa, saati luvata. Tunteet puhuvat eri kieltä ja hiljentävät järjen. En voi sille mitään, että tämä päämäärätön, loputon odottaminen saa minut tuntemaan oloni petetyksi. Sitä, kuka minut loppujen lopuksi on pettänyt, en osaa kertoa. Sossu? Pela? Lapsi, joka ei ole tullut kotiin? Viha on kuitenkin tunne, jota en osannut odottaa. Nyt, kun pysähdyn asiaa ajattelemaan, niin onhan viha yksi kriisiin kuuluvista tuntemuksista. (Yritin löytää tähän sopivan linkin, mutta huonolla menestyksellä!) Ehkä tämä on yksi tähän prosessiin kuuluvista tuntemuksista ja vaiheista, minua se kuitenkin jossain määrin pelottaa. Olisipa joku ollut kertomassa etukäteen adoptio-odotukseen liittyvistä tunteista! Se varmasti olisi helpottanut. Jos olisin silloin alkutaipaleella uskonut...

Ehkä lähestyvä joulu (ilman lasta) tuo surun asemesta tänä vuonna tullessaan tällaisia tuulia.Toivottavasti tämä menee pian ohi.