Pitkästä aikaa näin adoptio/lapsi-aiheisen unen. Siinä olin jo äiti, lapsi, jonka sukupuoli jäi epäselväksi, oli tullut meille pari vuotta aikaisemmin. Olimme hänen kanssaan kahden Helsingissä, Kauppatorilla. Oli kesä, aurinkoinen päivä ja lapsi juoksenteli ympärilläni. Al-Fayedin perhe oli turvamiesten ympäröimänä Kauppatorilla kävelemässä. Yhtäkkiä lapsi juoksi heidän keskelle, pelkäsin hänen jäävän jalkoihin ja säntäsin perään. Lapsi oli hävinnyt! Häntä ei löytynyt mistään ja miten hätääntynyt olin! Soitin miehelle, poliisit etsivät lasta ja minä juoksin ympäri Kauppatoria. Unen loppu oli sekava ja ahdistava.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen Arjen ajatuksia - blogista lukenut lapsen menettämisen pelosta ja huomaan itse "sairastavani" samaa: Pelkään menettäväni lapsen jo ennen kuin olemme hänet saaneet! Ja tämä siis adoptiossa tavallista? Saattaa olla, että unessa oli mukana niitä tuntemuksia, joita kesäloman aktiviteettien mukanaan tuoma "etäisyys" odotukseen toi. Siis kiva, että fiilikset ovat korkeammalla mutta pitääkö samanaikaisesti tuntea huonoa omaatuntoa siitä?  Ja pelkoa, että emme ikinä saakaan lasta, koska emme joka hetki ahdistuneina odota häntä! On ihmisen mieli merkillinen!

Tunnustetaan tässä nyt vielä se, että olen katsellut televisiosta prinsessa Diana - aiheisia ohjelmia. Niitä, joita viime päivinä on esitetty ainakin yhdellä kanavalla. Noh, surffailin sitten netissäkin aiheeseen liittyvillä sivuilla päätyen monien mutkien kautta mm. pappa Al-Fayedin kotisivuille. Mutta että vielä siis uniin...!!!