<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lukijalle:

Kirjoitin tämän uusiksi, aikaisemmin kirjoittamani julkaisin keskeneräisenä.

Päässäni pyörivä ajatus äidiksi tulemisesta on saanut minut lähes hulluuden partaalle. Mietin miltä sillä hetkellä mahtaa tuntua kun puhelin soi ja saamme lapsitiedon? Adoption kautta äidiksi tullaan, siitä huolimatta, että odotettu ja toivottu on, yllättäen. Miten siihen sopeutuu? Miltä tuntuu olla äiti?

Sisäiseen kuvaan itsestäni tulee uusi ulottuvuus, johon minun on sopeuduttava lyhyessä ajassa. Eri "roolien" yhdistäminen pelottaa, etten vain unohtaisi olevani myös nainen, vaimo, ystävä ja "uraihminen". Kiikkulautailen jo nyt eri minämuotojeni välillä, ehkä tämä on (luonnollista) tuskaa uuden edessä. Tai valmentautumista tulevaan.

Pohtiessani äidiksi tulemista ja äitinä olemista huomasin yllättäen palaavani ajatuksissani useammin ja useammin omaan lapsuuteeni. Löysin sieltä monia ihania asioita, joita toivon voivani siirtää eteenpäin. En koe olevani kovin "pullantuoksuinen", mutta joulun alla haaveissani leivoin pipareita lapseni kanssa. Muistan miten mukavia hetkiä ne olivat, kun yhdessä oman äitini kanssa leivoimme, sai kaulia, painaa muotilla kuvioita taikinaan ja ennen kaikkea: syödä taikinaa! Tai miten kiva oli tulla kotiin kun jo eteisessä tuli vastaan vastaleivotun pullan tuoksu. Siis että...? Siis että minä leipomassa, laittamassa ruokaa ja imuroimassa murusia pienten sormien tieltä? Huh! Mietin myös miten varautua ylisuojelevuuden varalta. Tunnistan itsessäni kanaemon, joka haluaisi varjella lastaan monelta pahalta. En niinkään elämänkokemukselta, mutta ympäröiviltä vaaroilta kylläkin. Puusta putoamiselta, pyörällä kaatumiselta, auton alle jäämiseltä,... Näihin tuntemuksiin liittyy pelko lapsen menettämisestä.

Lapsuudessani kulkiessani mietin myös sitä, minkälainen äiti minulla on. Ihan riittävän hyvä. Rakkautta ja rajoja on ollut. Kasvatus oli "perisuomalaista" - liikoja kehuja ei kotona jaettu. Kylässä kyllä tädeille ja sedille, mutta oli pidettävä vara, ettei lapsi ylpisty. Hätkähdin tätä ajatusta muistaessani jotakin äidin kertomaa. Toivon, että itse osaan toimia toisin, antaa kannustusta ja kehuja. Tässä kohtaa ajatukset siirtyvät sujuvasti universaaliin äitiyteen. Eräänlaiseen läntisen maailman pyhään madonnamaiseen äitiyteen. Tunnen tukehtuvani tämän myytin välissä. Eikä tästä ei oikeastaan puutu kuin se, että joku tulee ja sanoo, että vain synnyttämällä ja imettämällä tullaan oikeaksi äidiksi.