Jälleen kerran olen nähnyt adoptioomme liittyen unta. Uni alkoi siitä, että sossumme soitti ja kertoi meitä odottavan pikkuisen poikavauvan! Ainoa tieto, jonka puhelimitse saimme oli, että poika käyttää vaatteita kokoa <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />62 cm.  Olimme onnesta soikeita ja päätimme lähteä ostamaan pojalle asun, johon voisimme hänet pukea silloin, kun haemme hänet kotiin. Valitsin rekistä vaalean asun, jota mieheni ei hyväksynyt. Hän olikin löytänyt jostain "miehekkään", tummansinisen puvun, jonka sitten ostimme.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vielä samalle päivälle oli sovittu tapaaminen sossumme kanssa. Odotimme kovasti kuulevamme pienokaisestamme. Tullessamme paikalle sossu istui nojatuolissa poikamme sylissään. Hänen vieressään oli toinen, täysin ulkopuolinen, nainen. Tällä naisella oli sovittu samanaikaisesti tapaaminen sossumme kanssa. Hieman ihmettelimme, kun hän kuulee meidän asiamme. Sossu oli tästä toisesta tapaamisesta johtuen varsin kiireinen. Hän antoi minulle pojan syliin ja toivotti onnea. Ja sanoi: "Soittakaa, jos tule jotain." Sitten hän ja vieras nainen poistuivat. Minä itkin onnesta, mutta hätäännyin silti kovin. Emme me näin voi lasta ottaa! Meidän täytyy saada tietää jotakin hänen taustastaan ja siitä miten häntä on elämänsä ensimmäiset viikot hoidettu.

Aloimme pukea pojan päälle ostamaamme asua. Se oli aivan liian suuri. Todellisuudessa tummatukkainen ja suurisilmäinen poika oli paljon pienempi kuin 62 cm. Hän oli aivan vastasyntyneen kokoinen. Piipahdimme kaupassa ostamassa Tuttelia. Siihen hätään en muutakaan äidinmaidon korviketta keksinyt. Mitä jos pienokainen saa siitä vatsavaivoja? Olimme onnellisia vauvasta, mutta samalla kovin huolestuneita ja hätääntyneitä tilanteesta. Halusimme tämän lapsen, hänet oli meille tarkoitettu, mutta pitihän meidän jotenkin voida valmistautua. Olisimme halunneet käydä harjoittelemassa hänen hoitamistaan sijaisperheessä/lastenkodissa ja nyt hänet vain äkkiä työnnettiin syliimme!  

Miten yllättäen meistä tuli vanhempia! Kyllähän asiat kotimaan adoptiossa lapsitiedon tultua nopeasti tapahtuvat, mutta että näin nopeasti. Ja miten suuri hätä ja huoli meillä tuossa tilanteessa oli. Ehkä tämä vain kuvastaa sitä, että ajoittain tunne itseni hyvin epävarmaksi, kun ajattelen tulevan vauvamme hoitamista. Todellisuudessa kuitenkin uskon, että kyllä minä sitten osaan.