Perhetapahtuman pitäisi olla iloinen asia, samoin sitä edeltävän odotuksen. Milloin minun riemuni neuvonnan päättymisestä ja lapsen odotuksesta muuttui rinnassa kuristavaksi möykyksi, joka salpaa hengityksen?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tätä yhtä ja samaa pyöritän mielessäni päivästä toiseen. Hetkittäin käy mielessä, että mitä sitten kun odotus loppuu? Varmasti tunnen riemua lapsesta. Sellaista riemua, joka tuntuu varpaissa asti. Jos kuitenkin tunnen silloin(kin) surua ja masennusta? Pettymystä, että tässäkö tämä? Jos minuun iskee adoption jälkeinen masennus? Epävarmuutta riittää. Olen tässä pyörityksessä aivan solmussa.