"Äitiys ei ole vain biologiaa, vaan mielentila"

Hieno kampanja. Viisaasti mietitty. Kosketti minua, adoptioäitiä.

Vuosi 2008 on ollut meille hyvä. Paras asia tietenkin on ollut vanhemmuus ja lapsen saanti. Ihmistaimen kasvun ja kehityksen seuranta on antoisaa, antoisampaa kuin mikään koskaan ikinä. Toki niitä haasteellisia ja raskaita hetkiä on, kuten kenellä tahansa vanhemmalla. Levottoman yön ja kymmenen heräämisen jälkeen aamu ei yleensä koita kovin aurinkoisena. Ei ainakaan mitä virkeyteen tulee. Mutta joka päivä poika on saanut meidät nauramaan ja ihastelemaan itseään. Jokainen uusi taito kirjataan äidin päiväkirjaan ja tietenkin siitä kehutaan ihan hurjasti. Ja jälkeenpäin menneitä askeleita muistellaan kyynel silmäkulmassa – onko siitäkin noin vähän aikaa ja nyt jo osataan vaikka miten paljon uutta.

Miten onnekkaita me olemme, että saimme juuri tämän lapsen. Juuri häntä me kaikki ne pitkät vuodet odotimme. Juuri näin tämän piti mennä. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta minulle totista totta. Minä elän sitä nyt äitinä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tänä vuonna emme tehneet kesälomamatkaa, mutta mitä siitä. Ehkä ensi vuonna, ehkä ei. Meillä on tehtävänä monia tärkeitä päätöksiä. Ehkä pitäisi sanoa, että olemme tehneet monia tärkeitä päätöksiä, kuten esimerkiksi, että jään kotiin poikaa hoitamaan. Töihin ei ole kiire, mutta talous ei ehkä salli kesälomamatkoja pariin seuraavaankaan vuoteen. Silti olen rikkaampi kuin koskaan. Tämä rikkaus mitataan hymynä suupielissä, pieninä loistavina silminä ja pulleina jalkoina. Se on parhainta rikkautta mitä tiedän. Se on perhe; mies ja lapsi.

Toivotan kaikille hyvää uutta vuotta 2009.

Haluan toivottaa kaikille rauhallista joulunaikaa!

Tässä vielä joulu-aiheinen meemi, jonka bongasin täältä.

Pidätkö joulusta? Miksi?
Pidän. Olen ehdottomasti jouluihminen. Joulu on juhlista jaloin – paremmin en osaa perustella.

Miten tahtoisit viettää joulusi? Kenen kanssa? Missä?
Mökissä, mätiä, savukalaa ja laatikoita syöden. Unohtamatta glögiä ja suklaakonvehteja. Jossakin, missä on niin paljon lunta, että vain piippu näkyy… Seuranani mies ja poika.

Onko sinulla joulukalenteria? Minkälainen?
Ei, mutta fiilistelen pojan joulukalenterin äärellä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pelkäsitkö pienenä joulupukkia?
Ehkä vähän.

Mikä on ensimmäinen muistamasi joulu?
Tämä on vaikea, ehkä mummolassa serkkujen kanssa.

Missä vietät joulusi tänä vuonna?
Kotona oman pienen perheen kera. Tämä on ensimmäinen yhteinen joulumme.

Oletko ollut tuhma vai kiltti tänä vuonna?

Kiltti.

Mitä toivot eniten jouluksi?
Joulutunnelmaa, kynttilöitä, ulkotulia, jouluruokaa ja -musiikkia, läheisiä ihmisiä, joululahjatkin kuuluvat jouluun, lunta, joulurauhaa... Tämä on suora lainaus sieltä, mistä tämän meemin bongasin.

Nimeä mieluisin jouluruokasi:
Laatikot.

Oletko kenties jo ostanut/saanut valmiiksi kaikki aikomasi lahjat?
Yksi lahja on vielä ostettava, muuten kaikki on paketointia vaille valmiina.

Mikä on sinun kaunein joululaulusi?
Katri Helenan laulamana Joulumaa.

Paras jouluaiheinen leffa?
Lumiukko.

Paras joulumuisto?
Joulut ovat aina olleet ihania, jop ane yksin vietetyt.

Mitä joulussa odotat eniten?
Joulurauhaa. Tänä vuonna myös lapsen riemua lahjoista. Tosin hän on vielä sen verran pieni, että pakettien nauhat taitavat kiinnostaa eniten.

Minkälainen joulukuusi teillä on?
Ehdottomasti aito.

Osallistutko salaiseen pikkujoululahjojen vaihtoon koulussa tai työpaikalla?
En.

Onko sinulla pikkujouluja tiedossa?
Ei. Onneksi.

Kuinka monta joulukorttia lähetät?
Noin 35.

Joulutoiveesi?
Valkoinen, rauhallinen joulu ja lapsen jouluriemu.

Aika hyvin korteilta... Ikävä kyllä en aio paljastaa teille kysymystänni.

Et voi määrätä millaiset kortit saat,

mutta voit valita miten niillä pelaat..."

Jawaharal Nehru

Minä olen jouluihminen. Joulu on vuoden paras juhla ja sitä on ihana valmistella ja suunnitella. Niin jouluihminen en kuitenkaan ole, että meillä jo nyt olisi jotakin jouluista kotona. Ehei, sen aika on vasta juuri ennen aattoa. Tänä vuonna kaikki on kutkuttavampaa ja jännittävämpää kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa valmistaudumme joulun viettoon perheenä, lapsellisena. Olemme jo miettineet mitä ostaisimme pienelle pojallemme lahjaksi, missä viettäisimme joulua - kotona oman pienen perheen kesken, kutsuisimmeko vieraita vai menisimmekö mummolaan. Tuleeko joulupukki jo tänä vuonna vai jättääkö hän kenties lahjat kuusen alle? Poika ei vielä taida pukin päälle ymmärtää. Tänään ostimme joulukalenterin. Siitäkään poika ei vielä mitään ymmärrä, mutta äidistä ja isästä se on ihanaa! Odotan joulua kuin lapsena. Mieli kutisee ja sydän onnea täynnä. Tämän onnen minä soisin kaikille. Tämän kutkuttavan joulun odotuksen.

Niin se vaan kuulkaa on, että lapsen kanssa päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia ihan huomaamatta. Lapsi kasvaa, kehittyy ja oppii joka päivä jotakin uutta. Kohta ihmettelemme, että oliko meillä joskus vauva?

Kotiin tultua, silloin kuukausia sitten, vauva-arki lähti rullaamaan nopeasti ja yhtäkkiä koti oli täynnä turvakaukaloita, kuivumassa olevia pieniä nuttuja ja pesemättömiä tuttipulloja. Sohvalle ilmestyi lähtemättömiä maitotahroja ja pulautukset ja "sinappi" tuoksuivat. Eräs toinen tuore äiti, Elishia, on kuvannut ensimmäisiä aikoja niin hyvin, ettei minulla sanat riitä. Erityisesti tässä, tässä ja tässä postauksessa. Kuten hän, niin minäkin olen ollut hämmentynyt tietynlaisesta symbioosista minun ja vauvan välillä, olkoonkin että väliltämme puuttuu biologia. Yöheräämiset ovat tuoneet väsymystä jollaista ei osannut edes kuvitella. Se on tuonut meissä, minussa ja miehessäni, esiin piirteitä, joiden olemassaolosta ei ollut tietoinen. Väsymys kiristää pinnaa ja saa aikaiseksi eripuraa muta myös toisen tukemista ja jaksamista ja venymistä pienen pojan kanssa. Yöheräämiset ovat joskus saaneet minut ottamaan pojan viereeni nukkumaan. Itse saan silloin etsiä unta, mutta yleensä pojan hengityksen tasainen tuhina tuudittaa ennenpitkää äidinkin uneen.

Koko adoptioprosessin ajan odotin tietoa tulevasta lapsestamme ja yritimme miehen kanssa siihen valmistautua parhaalla mahdollisella tavalla. Hankimme joitakin nuttuja ja muuta pientä valmiiksi pientä varten. Mietimme miten parisuhteemme muuttuu ja miten vähän omaa aikaa sitten jää. Miten hoitaisimme yösyötöt, minkälaisia vanhempina tulisimme olemaan, mitä antaisimme nimeksi ja niin edelleen. Kerta toisensa jälkeen kävimme näitä samoja asioita läpi. Ihan väsymiseen asti. Joskus saimme aikaiseksi riidan mutta yleensä jaksoimme tukea toisiamme. Ja toki mietimme pientä, miten ihana hän sitten onkaan. Ja miten toivottu ja odotettu. Mietimme miten meille soitetaan, missä mahdamme silloin olla ja mitä tekemässä. Ja miltä sitten tuntuu. Olimme mielestäni lähes täydellisesti valmistautuneita. 

Eräänä päivänä tieto lapsesta meidät tavoitti, virka-aikana, joten olimme molemmat tietenkin töissä. Uutista oli lähes mahdoton sulattaa - voiko tämä olla totta? Loppupäivä meni ihan sekavassa olotilassa. Tai ei nyt ihan, tapasimme sossun, joka kertoi meille pienokaisestamme ja sitten pääsimme häntä katsomaan. Olimme molemmat ihan 'myytyjä'. Miten suloinen poika meillä onkaan! Sinä päivänä minusta tuli yllättäen äiti. Ja miten täydellisen valmistautumaton olin. Ja mikä hässäkkä alkoi! Tuhat ja yksi asiaa ostettava, pyykkiä pestävä ja laitettava kaikki valmiiksi poikaa varten.

Adoptiolapsi syntyy yllättäen. Odotusaikana ei mitenkään voi tietää onko laskettu aika edes lähellä. Eletäänkö silloin kesää vai talvea vai jotain siltä väliltä. Toisaalta olo on kuin 40+ raskausviikoilla: Tulisi jo - eikä kuitenkaan tule. Eikä ole tietoa, mitä tuleman pitää. Yhtäkkiä elämä vain täydellisesti muuttuu ihanalla tavalla eikä sen jälkeen mikään ole kuin ennen. Työasioista, harrastuksista, televisio-ohjelmista ja muista riennoista tulee toissijaisia, tärkeintä on pieni tuhiseva nyytti, joka pyörittää meitä. Me käymme katsomassa kun hän nukkuu, varmistamassa, että hän on tallessa ja hengittää. Me syötämme häntä vuorotellen, pohdimme kumman vuoro on vaihtaa vaippaa ja kilpailemme siitä, kumpi SAA häntä hoitaa.  Ihastelen miestä, miten hellä ja hyvä isä hän onkaan! Mikä onnentyttö olenkaan; ihana mies ja potra poika. Voiko sitä enempää itselleen toivoa?

Ai niin, kätilönä toimi sossumme.

Koitti kuitenkin se päivä kun lehmätkin lensivät! Olen ihan sanaton tämän meitä kohdanneen onnen äärellä enkä oikein tiedä mitä kirjoittaa. Ehkä se ei olekaan tärkeää. Tärkeintä on pieni ihminen kotona ja äidin ja isän ilo. Ihan uskomatonta, että tämä vihdoinkin tapahtui ja meistä liian pitkän adoptio-odotuksen jälkeen tuli perhe. Ihan oikea perhe. Isovanhemmat, muut sukulaiset ja ystävät ovat innoissaan ottaneet tulokkaan vastaan. Rotinoita on vietetty.

Pienokainen tuntuu sopeutuneen uuteen kotiinsa kivasti ja aika on mennyt siivillä. Tässä kohdin mietin mitä ja kuinka paljon haluan meistä julkisesti kertoa. Vääjäämättä mietin myös nettipäiväkirjan kohtaloa; vieläkö jatkaisin? Tämä on ollut yksi kanava purkautua loputtomalta tuntuneen odotuksen syövereissä, ehkä olisi luonnollista jatkaa ja kertoa elämästä poikamme kanssa, mutta. Tuntuu ettei oikein ole aikaa, onneksi. Aika menee pientä tuhisijaa ihastellessa ja hoitaessa.

Tässä siis pieniä alkutunnelmia, lisää seuraa (ehkä) myöhemmin. Nyt on äidin mentävä itse syömään.  

Onnitteluja vastaanotetaan...!!!