Pitkästä aikaa täällä. Kävin kerran kesällä, kirjoitin ja sitten epähuomiossa poistin kaiken... Sivupohjakin oli jossain vaiheessa kadonnut, sen sain sentään jollakin tapaa uusittua. Ja haamupostauksia... Mietin edelleen tämän blogin kohtaloa. Jatkaako vai ei. Halua kirjoittamiseen on silloin tällöin mutta yleensä en ehdi koko asiaa edes ajattelemaan. Saa nähdä kuinka käy.

Niin se vaan kuulkaa on, että lapsen kanssa päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia ihan huomaamatta. Lapsi kasvaa, kehittyy ja oppii joka päivä jotakin uutta. Kohta ihmettelemme, että oliko meillä joskus vauva?

Kotiin tultua, silloin kuukausia sitten, vauva-arki lähti rullaamaan nopeasti ja yhtäkkiä koti oli täynnä turvakaukaloita, kuivumassa olevia pieniä nuttuja ja pesemättömiä tuttipulloja. Sohvalle ilmestyi lähtemättömiä maitotahroja ja pulautukset ja "sinappi" tuoksuivat. Eräs toinen tuore äiti, Elishia, on kuvannut ensimmäisiä aikoja niin hyvin, ettei minulla sanat riitä. Erityisesti tässä, tässä ja tässä postauksessa. Kuten hän, niin minäkin olen ollut hämmentynyt tietynlaisesta symbioosista minun ja vauvan välillä, olkoonkin että väliltämme puuttuu biologia. Yöheräämiset ovat tuoneet väsymystä jollaista ei osannut edes kuvitella. Se on tuonut meissä, minussa ja miehessäni, esiin piirteitä, joiden olemassaolosta ei ollut tietoinen. Väsymys kiristää pinnaa ja saa aikaiseksi eripuraa muta myös toisen tukemista ja jaksamista ja venymistä pienen pojan kanssa. Yöheräämiset ovat joskus saaneet minut ottamaan pojan viereeni nukkumaan. Itse saan silloin etsiä unta, mutta yleensä pojan hengityksen tasainen tuhina tuudittaa ennenpitkää äidinkin uneen.