Satuin kerran vanhemman rouvan kanssa samaan aikaan odotushuoneeseen. Verinäytteisiin pääsyä jonotimme molemmat ja aloimme siinä ajan kuluksi jutella. Rouva kertoi sairastaneensa sydäninfarktin vuosia sitten. Muistan miten kummastelin mielessäni sitä, kun hän kertoi sydäninfarktin  jälkeen elämän muuttuneen tasaiseksi. Ilot eivät oikein tuntuneet enää miltään, niiltä oli se terävin huippu katkennut. Eivätkä surutkaan suuresti keinuttaneet. Minun tuli surku häntä, ajattelin elämän tavallaan 'tylsyyttä'. Miten ihanaa onkaan joskus nauraa oikein hersyvästi ja toisinaan itkeä pahaa oloa ulos. Ehkä masennus aiheuttaa myös tämän tapaisia tuntemuksia. Yhtenä päivänä tämä tapaus tuli mieleeni. Se oli yksi niistä päivistä kun pohdin tämän odottamisen mielekkyyttä. Minun elämäni on muuttunut tuon rouvan kertoman kaltaiseksi adoptio-odotuksen myötä. Erona vain se, että surun päsrkähdykset satuttavat syvemmältä ja saavat aikaan hetkiä jolloin tuntuu ettei pysy edes pinnalla.