Naapurin rouva on raskaana. Pitkästä aikaa katselen jotakuta raskaana olevaa naista kadehtien. En niinkään kadehdi hänen raskauttaan vaan säteilevää, onnen täyttämää olemusta. Ja sitä, että heille on tulossa vauva kuten toivoisin meillekin (vihdoinkin) olevan. Loman alku meni kohtalaisen syvissä syövereissä. Onneksi lopulta ymmärsin, että asialle on tehtävä jotakin. Pakko tehdä jotain tai tästä ei omin avuin selviä. Niinpä pienten lomareissujen lomassa olen tavannut ystäviäni, kysellyt heidän kuulumisiaan, käynyt ulkona syömässä, terassilla ja pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä, että minä ELÄN. Ja hengitän enkä vain hauko henkeä. Miten hyvältä se tuntuukaan! Piti vain ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Päättää, ettei adoptiopeikko sittenkään syö minua.