Ihana heinäkuun sunnuntaiaamu. Loma edessä, itse asiassa juuri alkamassa. Istun ulkona ja juon aamukahvia. Ympärillä vallitsee rikkumaton luonnon rauha siitä huolimatta, että asumme 'keskellä kylää'. Uskomaton hetki, ei ohi ajavaa autoa, ei leikkivien lasten ääniä. Kärpäset surisevat ja tuuli suhisee puissa. Aurinko lämmittää kasvojani. Suljen silmäni. Voiko tämän parempaa olla? Rauha valtaa minut ja ajattelen miten onnekas olen. Minulla on hyvä mies, kiva koti ja työ. Epäuskon hetkistä huolimatta meillä ON toivoa saada lapsi. Voiko ihminen oikeastaan tämän enempää toivoa?