Viime viikon äitienpäivä oli monelle adoptio-odottajalle painajainen. Oedipa kirjoitti toisenlaisista tuntemuksista, sellaisista, jotka tunnistin omani kaltaisiksi. Äitienpäivä ei minullekaan ole painajainen, oikeastaan se on yksi sunnuntai muiden joukossa. Johtunee osaksi siitä, että meillä ei äitienpäivä ole ollut mitenkään erityisen "juhlava", vaikka toki muistan äitiäni eikä siis siitä ole kysymys.

Olen miettinyt, että mitä oikein odotan äitienpäivältä sitten kun itsekin olen äiti. Ihan mukavalta tuntuu ajatus aamiaisesta vuoteessa ja hyvästä ruoasta, mutta enemmän odotan lapsen askartelemia kortteja ja sitä jännitystä, joka liittyy päiväkodissa tai koulussa tehdyn kortin piiloitteluun. Puheessa lipsahtelevia paljastuksia ja mielen kutkutusta. Vähän niin kuin jouluna lapsi odottaa joulupukkia ja lahjoja. Äitienpäivästä tullee minulle yksi "jouluista", onnesta saada seurata lapseni kasvua.

"Reppuun ei saa kurkistaa!"