Tänään on taas yksi niistä päivistä. Odottaminen tuntuu ylivoimaiselta, kuin kulkisi liian suurissa saappaissa mudassa. Projisoin pettymyksen ja väsymisen ympäristööni. Vihaan näitä seiniä, tätä ympäristöä, pihaa ja kevättöitä. En jaksa innostua mistään minulle rakkaasta kevään/alkukesän askareesta. Istun alakuloisena sohvalla, syön suklaata ja leviän. Ja inhoan itseäni. Iltapäivällä havahduin olotilaani ja mietin miten minusta tällainen on tullut. Missä on se Heguli, jolle kevät ei tullut ilman multaa kynsien alla, ilman uusia verhoja tai vaatteita? Missä on se minä, joka jaksoi innostua suunnittelemaan seuraavaa lomaa, iltaa ystävien kanssa tai kokeilemaan uutta reseptiä? Missä on se minä, joka hymyili ja nauroi? Minulla on ikävä sitä minää. Löydänköhän häntä enää koskaan?

Hetkittäin mietin tosisssani tämän pojektin lopettamista. En jaksa enää. En halua jatkaa näin, että kolmas osapuoli (pela) ohjailee elämäämme. Että emme voi suunnitella esimerkiksi kesälomaa. Siitä huolimatta en, että jonain päivänä odotuksemme tullee päättymään ja me saamme lapsen. Millaisena elämä jatkuisi, jos viheltäisi pelin poikki, surisi adoptiolapsen menetyksen ja tyytyisimme olemaan kahden?