Juuri nyt, juuri tällä hetkellä on sellainen tunne, että tekisi mieli viheltää peli poikki. Miten tähän on tultu? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Ei todellakaan. Päinvastoin. Meidän piti jaksaa, tukea toisiamme ja jaksaa ja odottaa, odottaa, odottaa.

Elämä pyörii odottamisen ympärillä. Se säätelee kaikkea tekemistämme, on tehnyt sitä jo pitkään. Pienetkin asiat ärsyttävät ja joskus saavat aikaiseksi hankausta parisuhteeseen. Mistään vakavasta toki ei ole kysymys, mutta epätietoisuus ja ajan kuluminen viikoista kuukausiksi väsyttää. Kumpaakin. Mies on ollut minun tukipilarini. Häneen olen epätoivoisimpina hetkinä nojannut, ehkä liian kanssa sillä pilarin varsi on taipunut. Tietoisuus siitä, miten väsynyt mies tällä hetkellä koko prosessiin on, tuntuu siltä kuin joku olisi vetänyt maton jalkojeni alta. Hetken haparoin pimeässä kunnes ymmärsin, että nyt on minun vuoroni tukea horjuvampaa. Minä yritän, mutta joskus joudun ottamaan sivuaskeleen pysyäkseni pystyssä. Voisikohan tähän ottaa aikalisän? Huoahtaa hetken, huilata ja jatkaa taas.