Minä haluaisin aamuisin herätä puhumaan opettelevan taaperon jutusteluun ja kuulla pienten jalkojen tepsutusta. Herätä siihen, kun pienet kädet kiertyvät kaulan ympärille. Näen päiväunia auvoisesta elämästä lapsen kanssa. Siitä, kuinka me pienen kanssa teemme hiekkakakkuja, rakennamme tornin uudestaan ja uudestaan ja luemme kirjoja. Kyllä minä tiedän, että lapseni ei välttämättä juuri esimerkiksi lukemisesta, joka minulle on rakas harrastus, pidä, mutta sitten teemme jotakin muuta. Jotakin, josta hän tai me kaikki pidämme.  

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tiedänhän minä, että sekin yö koittaa kun haluaisin vain kääntää kylkeä enkä nousta seitsemättä kertaa vastaamaan (sairastuneen) lapseni tarpeisiin. Että sekin aamu tulee, kun haluaisin kaikessa rauhassa nukkua piiitkäään ja että sekin aamu sarastaa, kun minä olen äiti. Sitä ennen taitavat lehmät oppia lentämään.  

 

Minulla on ikävä sinua, lapseni. Tule, tule jo kotiin!