Olen hämilläni. Ja nolo. Pelottaakin. Piileskelen hyllyjen välissä ja toivon ettei kukaan minua näe. Olen ensimmäistä kertaa hypistelemässä vauvan vaatteita. Toinen toistaan ihanampia asuja, joita pienokaiseni päälle haluaisin pukea. Mutta niin sinisiä ja punaisia. Välillä silmät kostuvat ajatuksesta, että meilläkin joskus on lapsi. Tunnen itseni ulkopuoliseksi ilman isoa mahaa. Rohkaistun ja päätän ostaa kaksi nuttua. Kassalla myyjä kysyy kovaan ääneen: "Onkos se tällainen tulla tupsahtanut? Niin se maailma muuttuu!". Sönkötän jotakin naama punaisena. Haluaisin juosta karkuun! Tämä ostoskerta jäi lähtemättömästi mieleen.

Tuosta ostoskerrasta on parisen viikkoa. Sen jälkeen olen kasvattanut varastojani parilla vaatekerralla. Niitä on ihana katsella ja järjestellä uudestaan ja uudestaan kaapin hyllylle. Suurimman osan ajasta ne kuitenkin ovat piilossa. En pysty katselemaan niitä jatkuvasti. Ajatus meistä lapsiperheenä on kuitenkin vielä sen verran utopistinen.