Lapsen odottamisesta näyttää tulleen blogini pääaihe. No, pinnallahan se tässä omassa elämässä on. Ja yhä vain pahenee… Silloin joskus, kun olimme adoptiotaipaleen alussa ja tapaamisia oli harvakseltaan, ei pienokainen ihan jokaisena päivänä ollut mielessä. Mutta nyt on! Sen jälkeen kun neuvonta päättyi ja meistä tuli ns. valmis perhe, ovat lapsi ja odottaminen pikkuhiljaa vallanneet koko elämän. Aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi. Ja kuten todettu: myös unissa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yhtäkkiä huomaa, että elämästä katoaa moni asia, kun kokopäiväinen odotus alkaa. Työ muuttuu tylsäksi, harrastukset maistuvat puulta ja eikä ystäviin tule pidettyä yhteyttä. Varsinkaan niihin, joilla on tai jotka odottavat lapsia. Osittain siksi, että huomaa olevansa kateellinen kaikille niille, jotka viettävät onnellista perhe-elämää lapsiensa kanssa. Osittain siksi, että lähisuku, ystävät ja tuttavat odottavat meidän kanssamme ja vähintään kerran viikossa joku kysyy: "No, kuuluuko vieläkään mitään?" tai "Mitä uutta vauvarintamalla?" tai "Miten voi olla, ettei teille kerrota tarkempaan tilanteesta?" Hillitse sitten siinä itsesi ja ole sanomatta jotakin "näppärää".  Eivät he pahaa tarkoita. Vaikka joskus kieltämättä tulee sellainen tunne, että jotakin kummallista adoptioon liittyy. Syvä huokaus.

Lapsiperheisiin tulee tahtomattaan otettua etäisyyttä myös siksi, että oma odottaminen on tällä hetkellä yksinkertaisesti niin tuskallista. Mitään ei näy, ei kuulu. Siitä huolimatta on luotettava siihen, että jonakin päivänä on meidän vuoromme tulla äidiksi ja isäksi. Kuinka monta tuntia, päivää, viikkoa, kuukautta siihen vielä menee?