Adoptioprosessimme alkumetreillä kerroin ystäville, tuttavilla ja sukulaisille kuulumisistamme innoissani. Monet heistä innostuivat mukanamme ja alkoivat elää ja jakaa pitkää odotusta kanssamme.

Aina kun kohtaamme on adoptio ollut se yleisin puheenaihe. Ja ymmärrettävistä syistä. "Ryppyjä" alkoi ilmaantumaan silloin, kun oma odotus alkoi muutua ilosta ja onnesta tummemmaksi. Alakuloisemmaksi. Olisin halunnut joskus tavata jonkun, joka ei olisi halunnut tästä aiheesta keskustella. Ja väsyneenä, tiettyä puheenaihetta melkein peläten, otin rakkaisiin ystäviini etäisyyttä. En soittanut enää niin usein, en liion tavannut. Eikä heistä kaikki ole jaksanut vetää minua perässään. Ymmärrettävää sekin. Aloin elämään kotiin-töihin -kotiin-piirissä. Muutamista harrastuksista olen sentään kynsin hampain pitänyt kiinni. Pari päivää sitten havahduin erään puolitutun, joka adoptioprosessistamme ei tiedä, kommenttiin. Se sai minut miettimään, että onko minulla, erakoituneella, enää yhtään ystävää jäljellä sitten, kun minusta tulee äiti. Lähetin samantien yhdelle ystävistäni tekstiviestin ehdottaen tapaamista ensi viikonloppuna. Miehen kanssa päätimme lähteä leffaan ja syömään. Ja ikäänkuin joku olisi ajatuksemme lukenut, kun kutsui meidät luokseen istumaan iltaa. Vastasimme välittömästi: "Kyllä kiitos".  

Nyt, kun tässä koneen ääressä istun ja kirjoitan tätä, tuntuu aika uskomattomalta havahtua siihen, että on unohtanut elää. Jos joku joskus olisi sanonut, että tämänkin tulen kokemaan, en kuuna päivänä olisi moista uskonut. Minä, aktiivinen, sosiaalinen, ulospäin suuntautunut ihminen, tulen lähes erakoitumaan. Myana kuvasi päiväkirjassaan erittäin onnistuneesti adoptio-odotusta kuvaamalla yhden, ainoan joulun odotusta. Sitä lukiessani en voinut olla miettimättä, miten suuret odotukset siihen jouluun kohdistuvat. Ja ehkä taustalla saattaisi joskus hävähtää pelko valtaisasta pettymyksestä. Jos omia tunteumuksiani yritän kuvailla, niin tällä hetkellä minusta tuntuu siltä kuin hapuilisin pimeässä tunnelissa, jonka päässä ei ole valoa. Pidä tässä sitten yhteyttä ystäviin, kun tuntuu, että olen niin vereslihalla, että loukkaanut kaikista hyvääkin tarkoittavista sanoista.