Olin sairaalassa. Synnytys on käynnistymässä, mutta aivan liian aikaisin. Pienen pitäisi vielä monta viikkoa pysyä sisällä. Yrityksistä huolimatta synnytys etenee ja lapsi syntyy. Kuolleena. Vauva, jonka sukupuoli ei unessa selvinnyt, oli niin pieni, etten tuntenut lainkaan kipua häntä synnyttäessäni. Pääsin heti pois sairaalasta ja lähdin kävelemään kohti kotia. Päälläni oli poolopaita, tummat housut, viininpunainen kaulaliina ja puolipitkä, musta villakangastakki. Lähellä kotia tapaan mieheni, joka on ollut lenkillä. Hänellä on shortsit jalassa ja päällään Adidaksen sininen veryttelypusakka. Hän on aivan hiestä märkä, eikä pysty käsittämään että olen juuri synnyttänyt lapsemme kuolleena. Hän pitelee minua tiukasti ja lohduttaa.

Herään. Valvon hetken, ihmettelen unta ja nukahdan uudelleen. Loppuyön etsin lastamme.

Olisipa mukava osata tulkita unia. Ehkä tämä kertoo odottamisen epätoivosta, epävarmuudesta ja hyvästä parisuhteestamme.